Kotona konttaamisen jatkokurssi
SJK – VIFK 1-2 (0-1)
06 min 0-1 Thomas Johansson
77 min 1-1 Juha Etelä-Aho
78 min 1-2 Thomas Johansson
Seinäjoen Jalkapallokerho ei osaa pelata kotona. Viime kauden toivottiin olevan harhaa, mutta tämän kauden kotiottelut ovat olleet täsmälleen yhtä vaikeita kuin viime kaudellakin. Konttaaminen jatkui toisessa peräkkäisessä ottelussa VIFK:n haettua pisteet varsin normisuorituksella ilman sen häikäisevämpää tekemistä. Kaiken kukkuraksi vierasjoukkueen molemmat maalit syntyivät kotijoukkueen törkeistä munauksista.
Peli ehti vanhentua vain ottelun seitsemännelle minuutille, jolloin edellisessä ottelussa kymppipaikalla pelannut ja alkukauden oikeana pakkina häärinyt Petri Huttu töpeksi topparintontilla hutipotkun muodossa. Näin Thomas Johansson pääsi karkuun ja sijoitti pallon varmasti ohi Aki Lyyskin.
Näin alokasmaisten virheiden takia voittaminen kotona, tai sen puoleen myös vieraissa, on taatusti hankalaa. Toinen juttu on se, ettei Kerhon hyökkäyspeli kulje tällä hetkellä millään tavalla. Jos kotiotteluissa tehtyjen maalien väli on karkeasti 245 minuuttia, on siltä pohjalta melko toivotonta odottaa mitään erityisen huikeaa voittoputkea.
Mistä sitten johtuu, ettei peliä saada kulkemaan kotikentällä. Vaikka monet jo haikailevatkin nurmelle, se ei kelpaa syyksi, sillä keinoalustoilla tässä on tahkottu koko talvi ja kaikki keväänkin pelit. Sieltä ei syytä löydy. Poissaoloja on todella paljon ja pelaajia on jouduttu sijoittamaan oudoillekin paikoille, joten se varmasti rassaa ryhmää. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Vaikka ensimmäinen maali olikin “Teukan” möhläys, ei ole hänen syynsä, että pelipaikka vaihtui jo kolmanteen kolmessa peräkkäisessä pelissä. Tiitus Lehtistä oli topparin tontille ikävä ja vastaavasti Petri Huttua taas vaikkapa sille kymppipaikalle.
Ottelussa ei juhlittu maalipaikoilla erityisen tiheään, sillä ensimmäisellä puoliajalla isännillä niitä ei ollut ainuttakaan, eikä VIFK:llakaan kuin pari. Pelillisesti mentiin melko tasaisesti läpi ottelun, joskin toisella puoliajalla kotijoukkue kyllä taisi pitää palloa enemmän ja olla aloitteellisempi. Siihen nähden, millainen allstars-nippu valmennuskaksikko Christoffer Kloolla – Tommi Kautosella on hyppysissään, ihmetytti joukkueen tapa pelata. Tietenkin pitkän pallon mäiskiminen toi nyt voiton, mutta taidollisesti ryhmä pystyisi varmasti pelaamallakin hakemaan pisteitä.
Kotijoukkueen pelaaminen puolestaan tukehtui keskialueelle. Palloa ei saatu pelattua sen enempää Mikael Muurimäelle kuin Tommi Haanpäällekään kovin usein, joten kaksikko näytti melko orvolta. Luonnollisesti on sanottava vieraiden ansioksi se, että he saivat Kerhon keskikentän melko aseettomaksi. Pelillisesti Kerhon suurin ongelma on sen legendaarisen mustan aukon kokoinen pulma siitä, millä pärjätä keskialueella. Taidollisesti sillä osastolla ei ole ongelmaa, mutta jostakin on pikaisesti kaivettava telaketjuosaston järkäle, joka voittaa palloja omilleen VIFK:n Jonas Nygå;rdin tapaan. Myös Kerhoon tuloillaan ollut Mikko Ylihärsilä näytti viihtyvän piikkipaikan sijaan hyvin keskikentällä.
Tällä hetkellä ei penkiltäkään juuri apuja löydy, vaikka vaihtoja on tasaisesti tehtykin. Ville Kukkanen ei tällä kertaa kyennyt väläyttelemään samalla tavalla kuin FC Vaajakoskea vastaan päästyään kehiin ja Jukka Aholan tulo toppariksi ei auttanut mitään. Itse asiassa hän pääsi seuraamaan suolapatsaan tavoin voittomaalin syntymistä noin pilkun kohdalta Thomas Johanssonin puskettua täysin vapaana pallon yläkulmaan Jonas Nygå;rdin oivallisesta kesosta vain minuutti sen jälkeen kun Kerho oli väen vängällä onnistunut tasoittamaan ottelun Mikael Muurimäen oivallisen keskityksen tavoitettua maalinsuulta Juha Etelä-Ahon, joka avasi kauden maalitilinsä erinomaisella puskulla.
Vielä VIFK:n johtomaalin jälkeenkin oli kotijoukkueella omat saumansa. Pallo saatiin kulman jälkeen syntyneestä hässäkästä voimalla jo ohi maalivahti Brian Popen, mutta se, painuiko ylärimasta voimalla alaspäin suuntautunut pallo maaliin vai ei, on arvailujen varassa. Tuomariston mielestä pallo ei ollut sisällä, joten maalia ei silloin liioin tuuletettu.
Päätuomarina häärinyt Mikael Aho oli kolmatta kertaa Kerhon pelissä viheltelemässä. Nimenomaan viheltelemässä, sillä johdonmukaisuutta kokkolalaisen, tai kälviäläisen tai mikä se nyt oli tai mistä se nyt tuli, miehen linjassa ei kaikin ajoin ollut. Tuskin Aholla kuitenkaan antipatioita Kerhoa kohtaan on, vaikka suurin osa vapaapotkuista annettiinkin vastustajalle ja jopa miehen itsensä myönnettyä kentällä tehneen mokansa, hän innostui antamaan kortin Ville Pajulalle protestoinnista. Sen sijaan Thomas Johansson säilyi kortitta revittyään miltei nutun Kerhon pelaajan yltä. Tomas Nygå;rd puolestaan oli potkaista Mikael Muurimäeltä pään irti, mutta Aholla ei riittänyt rohkeutta antaa siitä pilkkua. Ehkä säännöt ovat rangaistusalueella erilaiset kuin kentän muissa osissa. Eipä ratkaisuilla onneksi sen suurempaa osuutta lopputulokseen ollut.
Veikkausraati katseli suopeasti kolme sakaraista kuitanneen Juha Etelä-Ahon, kaksi tähteä saaneen VIFK:n Thomas Johanssonin ja yhden tähden napanneen Aki Lyyskin otteita.
Kotitappiot alkavat vähitellen kyllästyttää. Eikä ihme. Voittaminen on ihan helvetin paljon hauskempaa kuin häviäminen. Tosin, voisi kai tähän heittää kuten eräs valmentaja parin 5-1 -kotitappion jälkeen, että “ihan hyvin joukkue pelasi, mutta vastustaja nyt vain teki viisi paikoistaan”. Onneksi vastustaja ei tosiaan tehnyt toistamiseen viittä. Silti kaksikin oli liikaa. Kerhon voisi nyt harkita paria juttua. Ihan ensiksi lopetetaan joululahjojen jakaminen toukokuussa vieraille. Toiseksi, käydään vaikka parin tunnin bussimatkalla ennen kotiotteluita. Mennään perhana sentään vetämään alkulämmöt Kuortaneelle tai Kurikkaan tai jonnekin muualle periferiaan, kuten Lapualle. Tullaan sitten ikään kuin vieraspeliin ja hoidetaan homma. Näin ei nimittäin voi jatkua.
SJK: Aki Lyyski, Mikko Väänänen, Petri Huttu, Petri Niemi, Jaakko Lampi, Toni Kujala (69. Ville Kukkanen), Marko Huttu (v, 58. Jukka Ahola), Ville Pajula (v), Tommi Haanpää, Mikael Muurimäki (v), Juha Etelä-aho
